HOLJAA HÖPINÄÄ

Vuosi lähenee taas loppuaan ja alkamassa on tämän vuosikymmenen viimeinen vuosi. Höpisijälle tämä vuosikymmen on ollut irtautumista aiemmista roolimalleista. Tulevan vuoden aikana on tarkoituksena pohjustaa askelmerkkejä seuraavalle vuosikymmenelle - tulevaan elämänvaiheeseen. Chrey Kla - Kambodza Mitäpä tuo muutos sitten eläkeläisten kasvavaan joukkoon liittyneelle höpisijälle merkitsee? Päätös ja henkinen valmistautuminen on aloitettu jo ehkä pari kolme vuotta sitten. Testattukin asiaa on lyhyesti käytännössä. Viime vuonna neljä kuukautta fillarilla Aasiassa ja tänä vuonna viitisen viikkkoa Baltian maissa. Kiertolaiseksiko sitten on tarkoitus ryhtyä? Ei nyt aivan sentään. Kumppanille olen puhunut reissusta alunpitäen mahtipontisella teemalla "Elämän tarkoituksen etsiminen". Se on pohdintojen jälkeen kuitenkin sulanut kuin jääpuikot räystäältä keväisin. Oman näkemykseni nimittäin olen mielestäni löytänyt. Emeritusprofessori Valtaojaa lainaten koen elämän tarkoituks

Jokin aika takaperin julkaistiin taas kansainvälinen IPCC:n raportti ilmastomuutoksen vaikutuksista pallomme tilaan. Kaikki sanovat, että se on huolestuttava. Kaikki ainakin Suomessa tavallisista kaduntallaajista tutkijoihin ja poliitikkoihin tuntuvat myös tietävän, että näin asia on. Tämähän on tiedetty jo kauan, sanovat kaikki ja tuntuvat myös tietävän mitä tulisi tehdä. Osa kuitenkin on sitä mieltä, että ei meidän tarvii mitään tehdä. Kiinalaiset ja intialaiset saisivat myös alkaa tekemään jotain. Näinkö asioiden tila siis on? Tiedetään mitä pitäisi tehdä, mutta muiden on tehtävä ensin. Autoileva, lihaa syövä ja kaksi kertaa vuodessa lentäen stressiänsä etelään purkamaan matkaava kansalainen on nyt siis syyllinen. Näinkö se homma parannetaan? Poliitikot syyllistävät kilvan toisiaan. Te hakkaatte metsiä liikaa, te tuette turpeen polttamista, te syötte lihaa ja te lennätte lomailemaan Sisiliaan. Näinkö saadaan kestäviä päätöksiä aikaan? Se on kyllä höpisijän mielestä ni

Huvittuneena ja hieman ihmeissäni, mutta en kuitenkaan kovinkaan yllättyneenä olen seurannut lehtikirjoittelua ja sosiaalisen median kommentointeja Ruskahovin osalta. Lehdet tietenkin uutisoivat tärkeästä asiasta, mikä on aivan oikein. Sosiaalinen media antoi lisäväriä keskusteluun, mutta ne joille verorahoista maksetaan palkka asioiden tiedottamisesta ovat hiljaa. Jotain mielstäni tässä silloin on vialla. Orkesterilla on nyt nuottivihko hukassa ja orkesterinjohtaja on ilmeisesti menetänyt puhekykynsä. Mikäli kyseessä olisi inhimillinen erehdys näin kesälomakauden jälkeen, niin  ymmärtäisin. Näin ei kuitenkaan ole, sillä siitähän on tullut tapa Mäntyharjussa. Kunnajohtaja kertoo, että asiasta ei ole kerrottavaa ja kunnanhallituksen puheenjohtaja ei kommentoi kuulemma asiaa. Yritti kuitenkin Facebookissa kääntää jutun median syyksi. Lehti oikaisi alkuperäisen uutisen ja kunnanhallituksen puheenjohtaja alkoi leikkimään verbaalisilla kyvyillään ja totesi, että korjauksessakin on

Kirjoittelen tätä fillarireissulla Latviassa. Tuossa ajellessa on tullut mietittyä tätä ihmisen eloa ja sitä miten aika rientää. Miten elämä soljuu tasaisesti eteenpäin. Ajatuksissani vertaan ihmisen eloa tässä urheilukentällä juostavaan ratakierrokseen, jossa jokainen satanen on pari vuosikymmentä. Heti tulee mieleen, että minä en ole kaarrejuoksija, mutta suorat menevät mallikkaasti. Kun ihminen Suomessa elää keskimäärin kasikymppiseksi, niin nyt ollaan tultu jo hyvän matkaa loppusuoraa ja kalkkiviivoille ei ole enää montaa kymmentä metriä. En ole siis kaarrejuoksija. Miksikö? Kun lähtölaukaus pamahti 3.9.1953 kiihdytys etukaarteeseen meni kaikin puolin mallikkaasti, mutta siinä kaarteen loppuosassa tapahtui jotain. Lienenkö astunut ratareunukselle ja askel sekosi. Horjunnalla kuitenkin selvittiin ja matka jatkui. Takasuoralla meno oli lennokasta ja paristakympistä nelikymppiseksi selvittiin hienosti. Askel kulki lennokkaasti ja perhekin kasvoi. Moukarihäkin taakse kaarru

Otsikon sain eräästä Facebook-kommentista, joka sai taas höpisijän miettimään. Sitäkin nimittäin tapahtuu! Mitä on vöyhöttäminen ja mitä on turhan paasaaminen. Tarvitseeko yhteiskunta rakennuspalikoikseen jompaa kumpaa vai tarvitseeko se molempia? Yksi vaihtoehto tietenkin on, että kumpaakaan ei tarvita. Itse käytän sosiaalisen median kanavista lähinn'ä Facebookia ja Twitteriä, vaikka globaalisti  molemmat taitavat olla kovassa alamäessä ja käyttäjät katoamassa. Tiedä häntä. Näitä eri yhteydenpidon ja vuorovaikutuksen alustoja syntyy kuin sieniä sateella. Edellä mainittujen lisäksi Google, YouTube, Linkeln, Pinterest, Instargam, Snabchat ja ison meren takana jo ykköseksi noussut Reddit yrittävät luoda meille parisataa vuotta sitten savupirteissä ja päreen valossa eläneille bonobojen lähisukulaisille uusia tapoja kommunikoida. Onkohan tämä nyt lainkaan hyvä asia? Yli kymmenen vuotta sitten jo Daily mail kirjoitti, että kommunikoimisella ihmisten kanssa verkossa sen sijaan, e

Ihmisen on aika ajoin hyvä testata hallitseeko hän itseään vai hallitseeko sitä joku muu. Itse havaitsin, että sosiaalisen median sivuista oli tulossa "välttämätön" uutisikkuna omaan arkeen. Lisäksi kännykkä oli aina oltava mukana. Sitä piti jopa aika ajoin tarkastella. Onko tullut viestejä? Piti olla tavoitettavissa. Enkä suinkaan tunne olevani tässä asiassa mikään harvinaisuus. Monelle tämä on arkipäivää ja toisiin se - oman kylläkin hyvin puolueellisen tarkastelun tuloksena - on tarttunut vielä paremmin tai pahemmin. Ihan miten sen nyt haluaa katsoa. Heinäkuun alussa aloitin kokeen, jossa en halunnut luopua kaikesta, mutta testata miten se minuun vaikuttaa. Poistuin Facebookin sivustolta ja jätin puhelimen kotiin pöydälle. En siis kanna puhelinta mukanani. Ajallisesti koe päättyy kun jalkapallon maailmanmestari on selvillä. Sähköpostit ja sosiaalisen median puolella Twitter on ollut käytössä ja puhelinkin on päällä ja tarkistan puhelimesta viestit kotiin tultuani.

Höpisijä otti lukemiseksi Sutisen Mikan ja Kuitusen Mikon vasta ilmestyneen kirjan "MAHTAVA MOKA". Tästä tulee lainattuna myös tämän blogitekstin otsikko, jonka johtamisen ja psykologian professori Adam Grant on lausunut taannoin. Hän on siinä täysin oikeassa, että pakotettu samanmielisyys ja ristiriitojen välttely ei luo mitään uutta. Niinpä siis mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu. Usein varsinkin poliittisia päätöksiä seuratessa usein mainitaan, että päätös oli yksimielinen. Mielestäni täyttä hölynpölyä. Kaikki tietävät, että ei se oikeasti niin ole. Miksi me ihmiset sitten vältämme mokia tai selkeästi sanottuna niiden myöntämistä? On todistettu, että mokiin myönteisesti suhtautuvat organisaatiot ovat  niitä menestyjiä. Mistä siis kumpuavat syyt mokien hautaamiselle? Parhaaksi voidaan tulla vain virheistä oppimisen kautta. Tämän me kaikki tiedämme, mutta miksi tämä on yksilöille niin vaikeaa? Esiin tulevat pelko, harmistuminen, nolous ja häpeä. Adam Grant kirj

Alkukesän aikana olen nostanut muutamia omasta mielestäni jollain tavalla pielessä tai vinksallaan olevia asioita keskusteluun sosiaalisessa mediassa - tarkemmin sanottuna Facebookin eri sivustoilla ja ryhmissä. Tavoitteena on ollut avata keskustelu asioiden tiimoilta ja saada ihmiset ottamaan kantaa ja kertomaan omia näkemyksiään asioihin. Osittain tämä on myös omasta mielestäni onnisutunut. Osa tyrmää esille nostettujen asioiden tärkeyden tyystin. Osa näkee, että asioita on turha repostella Facen palstoilla, vaan kohdistaa esitykset suoraan julkiselle toimijalle, joka vastaa kyseisten asioiden hoidosta. Kaikki nämä ovat hyviä näkemyksiä ja kertovat myös jotain tästä ajasta. Itse olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että julkista keskustelua pitäisi lisätä. Jokaisen pitäisi pystyä kommuniakoimaan ilman turhaa kiihkoa ja antaa jokaiselle mielipiteelle sijansa. Liian usein kommenteissa tyrmätään toisten näkemykset täysin perustelematta. Täysin asiattomien viestien osuus on kuitenkin

Vatsalihakset ovat vähän hellänä vieläkin eilisestä nauramisesta. Tämä jälleen kerran todistaa sen, että vahingonilo on kenties sitä oikeaa iloa. Varsinkin kun kömmähdyksiä tapahtuu hyvin tuntemalle henkilölle. Tarina alkaa, kun sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle vuokramökille esittelemään ja kertomaan jotain Repovedestä ja sen parhaista nähtävyyksistä muutamalle alueelle viikonlopuksi patikoimaan saapuvalle henkilölle. Saarijärven sisääntulopaikka - Repoveden kansallispuisto Erityistä valmistautumista homma ei vaatinut, koska mielestäni tunnen alueen suht' hyvin. Vierailijoiden oli tarkoitus saapua paikalle iltapäivällä viiden korvilla ja sovimme, että tulen paikalle tuntia myöhemmin ja esittelen aluetta ehkä tunnin verran. Tämän jälkeen jättäisin porukan viikonlopun viettoon kansallispuistoon. Ajoin Saarijärven sisääntulopaikalle ja hiljakseen vaeltelin kamera kaulalla Kirnukankaan ja Mustalamminvuoren kautta paikalle

Mäntyharju on jälleen päässyt valtakunnan kaikkiin pääuutiskanaviin päivittäin jo yli kahden viikon ajan. Syynä on Kinnin ratapihalla sattunut kemikaalivuoto, jossa venäläisestä säiliövaunusta pääsi valumaan 35 tonnia bensiinin lisäaineena käytettävää MTBE:tä pitkin luontoa. Ely-keskus tiedottaa asiasta kerran pari viikossa ja vettä alueen puroissa on käynyt nuuhkimassa ja nuoleslelemassa ilmeisesti satamäärin paikkakuntalaisia ja uutisoinnista päätellen myös toimittajia eri medioista. Tilanne on kieltämättä vakava, kun tällä viikolla Woikosken kaasutehdaskin ajoi tästä johtuen osan tuotantoaan alas. Onnetomuus on herättänyt paljon kysymyksiä ja uusia tulee päivittäin lisää. Lähes aina kysymys kuuluu MIKSI? Nyt pohditaan erityisesti sitä, MIKSI on tehty jotain tietyllä tavalla ennen onnetomuutta : MIKSI vaunuja saa tulla rajan yli Suomeen, vaikka niille ei ole osoittaa asianmukaisia varstointitiloja? MIKSI VR varastoi niitä Kinnin ratapihalla? MIKSI VR haki Liikennevirast