Höpisijä otti lukemiseksi Sutisen Mikan ja Kuitusen Mikon vasta ilmestyneen kirjan "MAHTAVA MOKA". Tästä tulee lainattuna myös tämän blogitekstin otsikko, jonka johtamisen ja psykologian professori Adam Grant on lausunut taannoin. Hän on siinä täysin oikeassa, että pakotettu samanmielisyys ja ristiriitojen välttely ei luo mitään uutta. Niinpä siis mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu.
Usein varsinkin poliittisia päätöksiä seuratessa usein mainitaan, että päätös oli yksimielinen. Mielestäni täyttä hölynpölyä. Kaikki tietävät, että ei se oikeasti niin ole.
Miksi me ihmiset sitten vältämme mokia tai selkeästi sanottuna niiden myöntämistä? On todistettu, että mokiin myönteisesti suhtautuvat organisaatiot ovat niitä menestyjiä. Mistä siis kumpuavat syyt mokien hautaamiselle? Parhaaksi voidaan tulla vain virheistä oppimisen kautta. Tämän me kaikki tiedämme, mutta miksi tämä on yksilöille niin vaikeaa?
Esiin tulevat pelko, harmistuminen, nolous ja häpeä. Adam Grant kirjassaan Originals toteaa, että menestyneimmät organisaatiot ja myös yksilöt ovat epäonnistuneet eniten. Miksi? Koska ne ovat yrittäneet eniten. Miten virheiden esille ottamista sitten voitaisiin parantaa? Miten häpeän pelkoa voisi vähentää? Häpeän pelkohan on pääsyynä siihen, miksi yksilö ei tuo mokiaan julkisiksi.
Kirjassa "Mahtava moka" otetaan esille hienosti esimerkki kahdelta eri toimialalta. Lentoliikenteen ja terveydenhuollon tapa suhtautua virheisiin havainnollistaa asian ydintä selkeästi näin maallikollekin. Virheistä oppiminen on viety lentoliikenteessä äärimmäisen pitkälle mustine laatikoineen ja niiden analysointeineen, sillä myös kaikki läheltä piti tilanteet analysoidaan ja raportoidaan julkisesti kaikkien toimijoiden kesken.
Terveydenhuollon virheisiin kuolee THL:n arvion mukaan Suomessa 700 - 1700 henkeä vuosittain. Sutinen ja Kuitunen toteavat kirjassaan, että suomalaisten hoitovirhekuolemien määrä vastaa sitä, että yksi täysi Helsinki - Tukholma -reitillä oleva matkaustajakone putoaisi kerran kuukaudessa. Hoitovirheistä puhutaan kuitenkin paljon vähemmän, kuin siitä jos koneita tippuisi kuukausittain Itämereen. Miksi? Miksi leikkausaleissa ei hyödynnetä mustia laatikoita niin kuin lentokoneissa?
Siinä on pohtimista niille, jotka kehittävät uusia oppimismetodeja ja pyrkivät luomaan uutta oppimiskulttuuria.
Pohjimmiltan kaikki kuitenkin liittyy siihen, että virheitä on vaikea myöntää ja niistä on vaikea puhua. Harmistumme, kun teemme virheen vaikka kukaan ei sitä edes pääse näkemään. Nolostumme pienestäkin virheestä, vaikka sen vaikutukset menevät nopeasti ohitse. Virheen ollessa julkinen ja vähänkin omasta mielestä isompi ollaankin tekemisissä ehkä suurimman syyn - häpeän kanssa. Se voi toisilla kestää tapauksesta riippuen läpi elämän. Miten yksilöt ja organisaatiot voisivat päästä eroon tästä häpeästä ja luoda mokaamisesta vahvuuden?
Kysymys on eri organisaatioissa ennen kaikkea johtamisesta. Esimiesten pitää pystyä luomaan kulttuuri, jossa mokat hyväksytään ja niistä tehdään todellinen oppimisen alusta kaikille organisaatiossa toimiville.
Suomalaisessa yrityskulttuurissa ja myös julkishallinnon organisaatioissa tämän asian sisäistämiseen pitäisi laatia aivan oma ohjelmansa. Kunkin organisaation omista lähtökohdista, huomioiden yksilöt ja heidän kykynsä "astua ulos kaapista" myöntämään aina ensin omat mokansa. Tämä edellyttää kaiken muun ohella luottamusta. Kuten Sutinen ja Kuitunen kirjassaan toteavat, että "virheistä oppiva organisaatio on täysin riippuvainen erinomaisesta johtamisesta ja se nauttii sellaisesta luottamuksen kulttuurista, jonka se ansaitsee."
Tässä on oppimista varmasti jokaiselle esimiestehtävissä toimivalle ja heidän sisäistettyään asian myös koko muulle organisaatiolle. Liian usein ainakin kuulee, että "se ei muuten ollut minun syyni" sen sijaan, että sanottaisiin "Anteeksi, tämä oli minun mokani."
Suosittelen ihan vain oman jo erittäin sivistyneen itsesi luettavaksi Mikan ja Mikon kirjan MAHTAVA MOKA. Se nimittäin ei ainakaan sivitynyttä minääsi pilaa. Kirja antaa rohkeutta voittaa sitä häpeää, joka nyt saattaa estää sinua kertomasta niistä mokista, joita kuitenkin lähes joka päivä teet.
Usein varsinkin poliittisia päätöksiä seuratessa usein mainitaan, että päätös oli yksimielinen. Mielestäni täyttä hölynpölyä. Kaikki tietävät, että ei se oikeasti niin ole.
Miksi me ihmiset sitten vältämme mokia tai selkeästi sanottuna niiden myöntämistä? On todistettu, että mokiin myönteisesti suhtautuvat organisaatiot ovat niitä menestyjiä. Mistä siis kumpuavat syyt mokien hautaamiselle? Parhaaksi voidaan tulla vain virheistä oppimisen kautta. Tämän me kaikki tiedämme, mutta miksi tämä on yksilöille niin vaikeaa?
Kirjassa "Mahtava moka" otetaan esille hienosti esimerkki kahdelta eri toimialalta. Lentoliikenteen ja terveydenhuollon tapa suhtautua virheisiin havainnollistaa asian ydintä selkeästi näin maallikollekin. Virheistä oppiminen on viety lentoliikenteessä äärimmäisen pitkälle mustine laatikoineen ja niiden analysointeineen, sillä myös kaikki läheltä piti tilanteet analysoidaan ja raportoidaan julkisesti kaikkien toimijoiden kesken.
Siinä on pohtimista niille, jotka kehittävät uusia oppimismetodeja ja pyrkivät luomaan uutta oppimiskulttuuria.
Kysymys on eri organisaatioissa ennen kaikkea johtamisesta. Esimiesten pitää pystyä luomaan kulttuuri, jossa mokat hyväksytään ja niistä tehdään todellinen oppimisen alusta kaikille organisaatiossa toimiville.
Tässä on oppimista varmasti jokaiselle esimiestehtävissä toimivalle ja heidän sisäistettyään asian myös koko muulle organisaatiolle. Liian usein ainakin kuulee, että "se ei muuten ollut minun syyni" sen sijaan, että sanottaisiin "Anteeksi, tämä oli minun mokani."
Suosittelen ihan vain oman jo erittäin sivistyneen itsesi luettavaksi Mikan ja Mikon kirjan MAHTAVA MOKA. Se nimittäin ei ainakaan sivitynyttä minääsi pilaa. Kirja antaa rohkeutta voittaa sitä häpeää, joka nyt saattaa estää sinua kertomasta niistä mokista, joita kuitenkin lähes joka päivä teet.
Kommentit
Lähetä kommentti