HOLJAA HÖPINÄÄ

Me suomalaiset suhtaudumme vaaleihin ja äänestämiseen määrätyllä vakavuudella. Muistikuvani lapsuudesta äänestyspäivän koittaessa kuvaa ehkä jotain tästä. Isäni oli ammatiltaan metsätyömies. Silloin ei ollut metsureita - he olvat metsätyömiehiä. Hän hyppäsi aamuvarhain polkupyörän selkään talven lumituiskuun ja saattoi polkea kolmisenkymmentä kilometriä työmaalleen pääosin auraamattomia teitä. Kaatoi päivän puita, oksi, katkoi ja pinosi. Polki polkupyörällään kotiin ja viilaili moottorisahan terän, nautti aterian, lepäsi ja polkaisi aamuhämärissä uudelleen työmaalleen. Itsellänikin on vielä arpi polvessa muistona kuusen karsimisesta kuuden ikäisenä. Polvi halki ja reppuselässä tikattavaksi tohtorille.Isä ei valittanut työstä tai työolosuhteista. Eihän sodat läpi käynyt mies valittanut. Pikemminkin voi kuvata, että hän oli tyytyväinen. Itse en ole ronkeli tekemisen suhteen, mutta en ole lainkaan varma pystyisinkö samaan. Siinä kuitenkin pystyn, että en valita. Sen minä kait' sain

Me ihmiselikot olemme kummallisia. Haluamme tulla huomatuiksi, tykätyiksi, halutuksi. Voi sitä harmistuksen ja epätoivon määrää kun joku ei huomaakaan meitä. Minä olisin niin halunnut mennä talkoisiin. Ajattelin, että olisi niin upea saunoa... ottaa muutama olut ja heittää huulta tuttavien kesken. Tuli talkoopäivä, mutta kukaan ei pyytänyt mukaan. Itse en kehdannut mennä kysymään, että tarvittaisiinko apua? Näinhän minä sen, että tarvitaan sitä apua. Olen kuitenkin tämmönen perusjullikka... ja jos ei kerran kysytä niin... "se on sitten siinä"... Ei auteta, vaikka mukulat huutaa vieressä... "Miks' sä  et' iskä tuu... ". Kertomus on fiktiivinen, mutta kertoo osan kansamme itsetunnosta. Häpeästä, ujoudesta ja saamattomuudesta. Tästä me kärsimme kaikki. Osa tunnistaa sen, mutta suuri osa ei tunnista sitä... ei itsessään... eikä muissa. Itse tunnen tällaisissa tilanteissa suunnatonta myötähäpeää. Me häpeämme vanhempiamme kun olemme teini-iässä, me häpeäm

Olin tuon maaliskuun jälkipuoliskon etsimässä sisintäni Savukosken ja Sallan maisemissa - Tuntsan erämaassa. Vaellus on aivan oma tarinansa enkä puutu siihen tämän höpinän riveillä. Päästäkseen täältä Savon ja Hämeen rajamailta erämaahan käyttäen julkisia kulkuneuvoja on edessä monta etappia. Vaihtoja, odottelua ja ihmettelyä. Koska käytän melko harvoin julkisia kulkuneuvoja olin jo lähtiessä hieman skeptinen matkustelun sujuvuuden suhteen. Julkisuudessa on arvosteltu VR:n ja Matkahuollon palveluja, aikatauluja ja ties mitä. "Koduktöörin painajaiseksi" kutsuttu parimetrisen ahkion kanssa matkaava vaeltaja joutui Mäntyharju - Savukoski väliä ees taas seilatessaan käyttämään kaikkiaan kahdeksaa junaa ja viittä bussiyhteyttä. Oli nopeita vaihtoja ja odottelua sekä ahkion sotkemista pohjoisen "postitaksiin". Yllätys, yllätys! Kaikki sujui kuin rasvattu - viimeistä junaetappia lukuunottamatta. Asiakaspalvelu toimi loistavasti, konduktöörit olivat avuliaita, opastav