Yksikin mätä omena

Olin tuon maaliskuun jälkipuoliskon etsimässä sisintäni Savukosken ja Sallan maisemissa - Tuntsan erämaassa. Vaellus on aivan oma tarinansa enkä puutu siihen tämän höpinän riveillä.

Päästäkseen täältä Savon ja Hämeen rajamailta erämaahan käyttäen julkisia kulkuneuvoja on edessä monta etappia. Vaihtoja, odottelua ja ihmettelyä. Koska käytän melko harvoin julkisia kulkuneuvoja olin jo lähtiessä hieman skeptinen matkustelun sujuvuuden suhteen.

Julkisuudessa on arvosteltu VR:n ja Matkahuollon palveluja, aikatauluja ja ties mitä. "Koduktöörin painajaiseksi" kutsuttu parimetrisen ahkion kanssa matkaava vaeltaja joutui Mäntyharju - Savukoski väliä ees taas seilatessaan käyttämään kaikkiaan kahdeksaa junaa ja viittä bussiyhteyttä. Oli nopeita vaihtoja ja odottelua sekä ahkion sotkemista pohjoisen "postitaksiin".

Yllätys, yllätys! Kaikki sujui kuin rasvattu - viimeistä junaetappia lukuunottamatta. Asiakaspalvelu toimi loistavasti, konduktöörit olivat avuliaita, opastavia ja heidän kanssaan oli miellyttävä asioida. Postitaksin kuljettajan kanssa ratkottiin hienosti parimetrisen ahkion sovittaminen tavalliseen henkilöautoon. Ja matkalla Tulppiosta Savukoskelle pohdittiin maailman menoa ja rajaseudun autioitumista. Loistavaa porukkaa.

Mäntyharjun asemalle kotiutuessani kuitenkin kirosin VR:n ja junan konnarin mielessäni Siperiaan hiilikaivosjunaa lastaamaan. Ja sinne hän oikeasti kuuluisikin.

Tarkennetaanpa nyt vähän mistä moinen sitten johtui.
Saavuin lähijunalla Riihimäeltä Lahteen, jossa vaihtoaikaa oli aivan riittävästi - 14 minuuttia. Raahasin ahkioni alatunnelin kautta Mäntyharjun suuntaan lähtevän junan laiturille. Katselin kun pitkä mieskonduktööri seisoi laiturilla aivan veturin lähellä. Matkaa oli varmaan satakunta metriä. Huidoin ja näytin kädellä ahkiotani. Hän huitoi takaisin. Raahauduin ahkioni kanssa häntä kohti. Puolimatkassa pysähdyin ja vähän yritin vinkata, että tulepa sinäkin nyt asiakaspalvelijana vastaan. Hän nosti kädet suuneteen torveksi ja huusi "TAVARAJUNAAN"... huusi vielä toistamiseen. En oikein ymmärtänyt ja raahauduin ahkioni kanssa hänen luokseen. Hän ei ottanut askeltakaan vastaan. Kysyin konduktööriltä hikeä otsalta pyyhkien, että missähän päin junaa on se "polkupyörävaunu"? Tämä älyniekka töräytti töykeällä äänellä "Onko tuo polkupyörä"? Silloin epäilin jo hänen älykkyyttään, koska niin iäkkään miehen olisi pitänyt tunnistaa raahaamani esine ahkioksi. Vähän valistin häntä mistä esineestä on kysymys ja toistin kysymyksen "polkupyörävaunusta". Ehkä vähän ivalinen hymynkare värähti hänen kasvoillaan kun hän osoitti junan toiseen päähän... "Se on kuulkaas tuo toiseksi viimeinen vaunu tuolla junan toisessa päässä". Tartuin ahkiooni ja vedin hiki hatussa tuon puolitoistasataa metriä ja nostin ahkion junaan.

Ajattelin mielessäni kuinka hyvin julkiset kulkuneuvot olivat minua usealla etapilla ja vaihtopaikalla palvelleet. Silti mielessä päällimmäisenä oli tuohtumus. Kuka rekrytoi ja kouluttaa tällaisia asiakaspalvelijoita. En vieritä suurinta syytä tälle väärällä alalla olevalle konduktöörille vaan koulutusorganisaatiolle ja rekrytoijille. Tämä henkilö olisi varmaan loistava siellä siperialaisessa hiilikaivosjunasssa. Pitkä ryhdikäs kaveri. Varmaan voisi käyttää normaalia isompaa lapiotakin ja työtulos olisi loistava. Hän vain on sattunut huonosti hommansa osaavan rekrytoijan palkkaamaksi täysin väärään hommaan.
Tai sitten hänellä oli aamulla ollut tarkoitus lähteä kevään viimeiselle aurinkoiselle pilkkireissulle ja juuri kairaa vajasta hakiessaan hän on huomannutkin olevansa työvuorossa... ja vielä pyhäpäivänä. Potuttamaanhan se semmonen pistää... Harmi vain, että asiakkat kärsivät.

Näin se on... yksikin mätä omena voi pilata korillisen tuoreita.

Kirjoitukseni osoittaa miten ihmiset oikeastaan usein ajattelevat. Yksi huono asia pilaa tukun hyvin hoidettuja juttuja. Minäkin sorruin tähän taas ja sorrun vastakin - olen siinä mielessä aivan tyypillinen.

Höpistään taas.....