HOLJAA HÖPINÄÄ

Huvittuneena ja hieman ihmeissäni, mutta en kuitenkaan kovinkaan yllättyneenä olen seurannut lehtikirjoittelua ja sosiaalisen median kommentointeja Ruskahovin osalta. Lehdet tietenkin uutisoivat tärkeästä asiasta, mikä on aivan oikein. Sosiaalinen media antoi lisäväriä keskusteluun, mutta ne joille verorahoista maksetaan palkka asioiden tiedottamisesta ovat hiljaa. Jotain mielstäni tässä silloin on vialla. Orkesterilla on nyt nuottivihko hukassa ja orkesterinjohtaja on ilmeisesti menetänyt puhekykynsä. Mikäli kyseessä olisi inhimillinen erehdys näin kesälomakauden jälkeen, niin  ymmärtäisin. Näin ei kuitenkaan ole, sillä siitähän on tullut tapa Mäntyharjussa. Kunnajohtaja kertoo, että asiasta ei ole kerrottavaa ja kunnanhallituksen puheenjohtaja ei kommentoi kuulemma asiaa. Yritti kuitenkin Facebookissa kääntää jutun median syyksi. Lehti oikaisi alkuperäisen uutisen ja kunnanhallituksen puheenjohtaja alkoi leikkimään verbaalisilla kyvyillään ja totesi, että korjauksessakin on

Kirjoittelen tätä fillarireissulla Latviassa. Tuossa ajellessa on tullut mietittyä tätä ihmisen eloa ja sitä miten aika rientää. Miten elämä soljuu tasaisesti eteenpäin. Ajatuksissani vertaan ihmisen eloa tässä urheilukentällä juostavaan ratakierrokseen, jossa jokainen satanen on pari vuosikymmentä. Heti tulee mieleen, että minä en ole kaarrejuoksija, mutta suorat menevät mallikkaasti. Kun ihminen Suomessa elää keskimäärin kasikymppiseksi, niin nyt ollaan tultu jo hyvän matkaa loppusuoraa ja kalkkiviivoille ei ole enää montaa kymmentä metriä. En ole siis kaarrejuoksija. Miksikö? Kun lähtölaukaus pamahti 3.9.1953 kiihdytys etukaarteeseen meni kaikin puolin mallikkaasti, mutta siinä kaarteen loppuosassa tapahtui jotain. Lienenkö astunut ratareunukselle ja askel sekosi. Horjunnalla kuitenkin selvittiin ja matka jatkui. Takasuoralla meno oli lennokasta ja paristakympistä nelikymppiseksi selvittiin hienosti. Askel kulki lennokkaasti ja perhekin kasvoi. Moukarihäkin taakse kaarru