Kirjoittelen tätä fillarireissulla Latviassa. Tuossa ajellessa on tullut mietittyä tätä ihmisen eloa ja sitä miten aika rientää. Miten elämä soljuu tasaisesti eteenpäin.
Ajatuksissani vertaan ihmisen eloa tässä urheilukentällä juostavaan ratakierrokseen, jossa jokainen satanen on pari vuosikymmentä. Heti tulee mieleen, että minä en ole kaarrejuoksija, mutta suorat menevät mallikkaasti. Kun ihminen Suomessa elää keskimäärin kasikymppiseksi, niin nyt ollaan tultu jo hyvän matkaa loppusuoraa ja kalkkiviivoille ei ole enää montaa kymmentä metriä.
En ole siis kaarrejuoksija. Miksikö? Kun lähtölaukaus pamahti 3.9.1953 kiihdytys etukaarteeseen meni kaikin puolin mallikkaasti, mutta siinä kaarteen loppuosassa tapahtui jotain. Lienenkö astunut ratareunukselle ja askel sekosi. Horjunnalla kuitenkin selvittiin ja matka jatkui.
Takasuoralla meno oli lennokasta ja paristakympistä nelikymppiseksi selvittiin hienosti. Askel kulki lennokkaasti ja perhekin kasvoi. Moukarihäkin taakse kaarruttaessa tuli taas vähän epävarma olo ja ajatuksissa pyörivät ilmeisesti ne alkukaarteen horjahdukset. Askel kuitenkin kulki ja vauhtia piti vielä kiihdyttää, kun tuntui niin hyvältä. Liian tiukka kaarre oli taas se kompastukivi ja radan reunus oli liian lähellä. Rytmi sekaisin ja nurin. Juuri kun ajattelin, että tästä sitä vedetään loppuun asti vauhdilla. Ja ei kun ylös ja nilkuttaen matkaan.
Loppusuoralle päästessä rytmi oli palannut ja taas askel kulki. Nyt se oli sellaista rentoa menoa. Voi että, se kaiken lisäksi tuntui parhaalta koko kierroksella.
Nyt kun matkaa on enää neljänsadan metrin kierroksesta vaivaiset seitsemänkymmentäviisi metriä on olo rento ja helpottunut. Antaa mennä vain rennosti eteenpäin ja erilaisista rooleistakin pääosin vapauttuneena ei tarvitse enää pohtia ja jännittää sen paremmin tekemisiään kuin sanomisiaankaan. Kyllä se maalinauha sieltä tulee, kunhan ei vilkuile liikaa taakseen ja ala kompastelemaan.
Kun kierros mahdollisesti saadaan täyteen ja kasikympin rajapyykki tulee saavutettua onkin sen jälkeen korkea aika siirtyä katsomon puolelle. Toiselle kierrokselle on turha yrittää. Sieltä katsomosta on hyvä seurata rollaatoriin nojaillen kuinka toisilta kaarteet ja suorat sujuvat.
Sen verran voi neuvoa antaa, että olkaa tarkkoina kaarteissa. Varsinkin tuo takakaarre on petollinen. Se alkaa siitä kun täyttää neljäkymmentä vuotta. Luulee nimittäin hallitsevansa sen kaarrejuoksun, mutta se radan reunus on lähellä ja siinä alkaa muutenkin jo puuskuttamaan ja matkakin painaa. Mikäli nauhat tossuissa taas ovat lähtiessä löysällä on sekin paha juttu. Aukeavat nimittäin matkalla ja niihin kyllä kompastuu. Sitten se on menoa.
Ja kaiken tämän ohella kannattaa pitää itsensä hyvässä kunnossa, että jalka nousee vielä kalkkiviivoillakin ja jaksaa nostaa kädet ylös maaliviivalla.
Todellisuudessahan kysymys on enemmän neljänsadan aidoista, sillä niitä aitojahan jokaisen kierrokselle ilmaantuu. Vläillä jopa aivan yllättäen - silleen puskita. Niistä kampittajista ja kyynärpäillä tönivistä puhumattakaan. .
Höpistäänhän taas, sillä onhan tätä matkaa vielä jäljellä.
Ajatuksissani vertaan ihmisen eloa tässä urheilukentällä juostavaan ratakierrokseen, jossa jokainen satanen on pari vuosikymmentä. Heti tulee mieleen, että minä en ole kaarrejuoksija, mutta suorat menevät mallikkaasti. Kun ihminen Suomessa elää keskimäärin kasikymppiseksi, niin nyt ollaan tultu jo hyvän matkaa loppusuoraa ja kalkkiviivoille ei ole enää montaa kymmentä metriä.
En ole siis kaarrejuoksija. Miksikö? Kun lähtölaukaus pamahti 3.9.1953 kiihdytys etukaarteeseen meni kaikin puolin mallikkaasti, mutta siinä kaarteen loppuosassa tapahtui jotain. Lienenkö astunut ratareunukselle ja askel sekosi. Horjunnalla kuitenkin selvittiin ja matka jatkui.
Takasuoralla meno oli lennokasta ja paristakympistä nelikymppiseksi selvittiin hienosti. Askel kulki lennokkaasti ja perhekin kasvoi. Moukarihäkin taakse kaarruttaessa tuli taas vähän epävarma olo ja ajatuksissa pyörivät ilmeisesti ne alkukaarteen horjahdukset. Askel kuitenkin kulki ja vauhtia piti vielä kiihdyttää, kun tuntui niin hyvältä. Liian tiukka kaarre oli taas se kompastukivi ja radan reunus oli liian lähellä. Rytmi sekaisin ja nurin. Juuri kun ajattelin, että tästä sitä vedetään loppuun asti vauhdilla. Ja ei kun ylös ja nilkuttaen matkaan.
Loppusuoralle päästessä rytmi oli palannut ja taas askel kulki. Nyt se oli sellaista rentoa menoa. Voi että, se kaiken lisäksi tuntui parhaalta koko kierroksella.
Nyt kun matkaa on enää neljänsadan metrin kierroksesta vaivaiset seitsemänkymmentäviisi metriä on olo rento ja helpottunut. Antaa mennä vain rennosti eteenpäin ja erilaisista rooleistakin pääosin vapauttuneena ei tarvitse enää pohtia ja jännittää sen paremmin tekemisiään kuin sanomisiaankaan. Kyllä se maalinauha sieltä tulee, kunhan ei vilkuile liikaa taakseen ja ala kompastelemaan.
Kun kierros mahdollisesti saadaan täyteen ja kasikympin rajapyykki tulee saavutettua onkin sen jälkeen korkea aika siirtyä katsomon puolelle. Toiselle kierrokselle on turha yrittää. Sieltä katsomosta on hyvä seurata rollaatoriin nojaillen kuinka toisilta kaarteet ja suorat sujuvat.
Sen verran voi neuvoa antaa, että olkaa tarkkoina kaarteissa. Varsinkin tuo takakaarre on petollinen. Se alkaa siitä kun täyttää neljäkymmentä vuotta. Luulee nimittäin hallitsevansa sen kaarrejuoksun, mutta se radan reunus on lähellä ja siinä alkaa muutenkin jo puuskuttamaan ja matkakin painaa. Mikäli nauhat tossuissa taas ovat lähtiessä löysällä on sekin paha juttu. Aukeavat nimittäin matkalla ja niihin kyllä kompastuu. Sitten se on menoa.
Ja kaiken tämän ohella kannattaa pitää itsensä hyvässä kunnossa, että jalka nousee vielä kalkkiviivoillakin ja jaksaa nostaa kädet ylös maaliviivalla.
Todellisuudessahan kysymys on enemmän neljänsadan aidoista, sillä niitä aitojahan jokaisen kierrokselle ilmaantuu. Vläillä jopa aivan yllättäen - silleen puskita. Niistä kampittajista ja kyynärpäillä tönivistä puhumattakaan. .
Höpistäänhän taas, sillä onhan tätä matkaa vielä jäljellä.
Kommentit
Lähetä kommentti