Häpeän sisko on myötähäpeä

Me ihmiselikot olemme kummallisia. Haluamme tulla huomatuiksi, tykätyiksi, halutuksi. Voi sitä harmistuksen ja epätoivon määrää kun joku ei huomaakaan meitä.

Minä olisin niin halunnut mennä talkoisiin. Ajattelin, että olisi niin upea saunoa... ottaa muutama olut ja heittää huulta tuttavien kesken.
Tuli talkoopäivä, mutta kukaan ei pyytänyt mukaan. Itse en kehdannut mennä kysymään, että tarvittaisiinko apua? Näinhän minä sen, että tarvitaan sitä apua. Olen kuitenkin tämmönen perusjullikka... ja jos ei kerran kysytä niin... "se on sitten siinä"... Ei auteta, vaikka mukulat huutaa vieressä... "Miks' sä  et' iskä tuu... ".

Kertomus on fiktiivinen, mutta kertoo osan kansamme itsetunnosta. Häpeästä, ujoudesta ja saamattomuudesta. Tästä me kärsimme kaikki. Osa tunnistaa sen, mutta suuri osa ei tunnista sitä... ei itsessään... eikä muissa. Itse tunnen tällaisissa tilanteissa suunnatonta myötähäpeää.

Me häpeämme vanhempiamme kun olemme teini-iässä, me häpeämme liikavarpaitamme keski-iässä, me häpeämme impotenssiamme vähän sen jälkeen. Me häpeämme lapsiamme kun heillä menee lujaa. Meillä on häpeän kierre läpi elämän.
Suurin häpeä on kuitenkin se, kun me häpeämme itseämme. Häpeämme mitä me olemme ja mistä me tulemme. Pääsemällä siitä häpeästä eroon olemme voiton puolella.
Kaiken lähtökohta kuitenkin on, että vain rakastamalla itseämme sellaisena kuin olemme voimme  rakastaa toisiamme. Häpeämättä... silleen oikeesti!

Tämä muuten ei ollut uskontunnustus eikä synninpäästö. En kuulu kirkkoon, vaikka kirkkoherra on hyvä tuttavani.  Tämä ei myöskään ollut saarna. Tämä oli väläys siihen, miten me voisimme esimerkkiä näyttämällä tulla paremmiksi ystäviksi, tuttaviksi, perheenjäseniksi, naapureiksi, vanhemmiksi.

Meillä on oikeus ja omasta mielestäni myös velvollisuus kertoa ääneen oma mielipiteemme silloin kun arvomaailmamme on ristiriidassa vallitsevien käytäntöjen kanssa. "Miksä' isi pelaat pleikkarilla, etkä tuu auttaan?" Tämä olkoon hätähuuto, jota kuulemme entistä harvemmin. Näin meillä on oikeus toivoa. Siinä toivossa on myös hyvä katsoa entistä välittävämpään tulevaisuuteen.
Ota ystävää kädestä, pyydä anteekis kun on tarvis.... löydä elämä... oma elämäsi. Ja muista auttaa kun joku apua tarvitsee. Me kaikki tarvitsemme joskus.

Olemme tässä porukalla miettineet myös ikäihmisten asemaa ja olosuhteita tässä maailman parhaassa maassa. Miksi vangeille taataan mahdollisuus ulkoiluun - vanhuksille ei? Joku väläytti, että mattojakin ulkoilutetaan enemmän kuin vanhuksia. Pitänee sekin paikkansa.

Tässä hommassa lupauduin laittamaan itseni likoon ja katsomaan mistä on kysymys. Tarkoitus on lähteä kevään mittaan ulkoiluttamaan paikallisen palvelutalon vanhuksia. Keikka viikossa, ehkä parhaana kaks'.
Aluksihan ajatus oli meikäläiselle hyvin vieras, outo, hämmentäväkin. Mitä ne nyt ihmiset sanoo kun se siellä pyörätuolia lykkii? Huhtikuussa homma kuitenkin lähtee alkuun.
Haasteena voisi kaikille heittää, että Sinullekin löytyy varmaan ulkoilutettava. Unohda ujous, häpeä ja muut estoja aiheuttavat tekijät. Sanottakoon tätä nyt vaikka raflaavasti kansalaisvelvollisuudeksi. Upposiko?

Heikki Turusen Simpauttajaa lainaten.... "Ei muuta kun hojo hojo!"... ja menoks'!