Mutkia matkassa Repovedelle

Vatsalihakset ovat vähän hellänä vieläkin eilisestä nauramisesta. Tämä jälleen kerran todistaa sen, että vahingonilo on kenties sitä oikeaa iloa. Varsinkin kun kömmähdyksiä tapahtuu hyvin tuntemalle henkilölle.

Tarina alkaa, kun sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle vuokramökille esittelemään ja kertomaan jotain Repovedestä ja sen parhaista nähtävyyksistä muutamalle alueelle viikonlopuksi patikoimaan saapuvalle henkilölle.

Saarijärven sisääntulopaikka - Repoveden kansallispuisto

Erityistä valmistautumista homma ei vaatinut, koska mielestäni tunnen alueen suht' hyvin. Vierailijoiden oli tarkoitus saapua paikalle iltapäivällä viiden korvilla ja sovimme, että tulen paikalle tuntia myöhemmin ja esittelen aluetta ehkä tunnin verran. Tämän jälkeen jättäisin porukan viikonlopun viettoon kansallispuistoon.

Ajoin Saarijärven sisääntulopaikalle ja hiljakseen vaeltelin kamera kaulalla Kirnukankaan ja Mustalamminvuoren kautta paikalle. Olin vähän etuajassa paikalla ja soitin retken isännälle, joka kertoi olevansa vähän myöhässä. Kuulin, että muu porukka oli kuitenkin jo kävellen tulossa paikalle. Koska aikaa oli, niin lähdin vielä kävellen Olhavan suunnalle kävelemään ja palasin heidän varaamalleen mökille vähän kuuden jälkeen. Osa väestä oli jo paikalla, mutta isäntäväkeä ei kuulunut. He olivat autolla tulossa kohteeseen ja heillä oli mm. koko seurueen ruokatarpeet mukanaan. Siinä juttelimme ja kuuntelimme kaakkurin huutoja läheisellä lammella. Vähän tietenkin ihmettelimme, että missä isäntäväki viipyy? Puhelimen kenttäkin paikalla oli hyvin heikko.

Valkjärvi - Repoveden kansallispuisto

Sitten soi puhelin ja tuttu ääni kysyi vähän huolestuneena: "Mihin päin tästä pitäisi jatkaa? Olemme nyt Lojukoskella?" Minulla raksutti vähän aikaa pääkopassa tyhjää ja kysyin: "Ette siis tulleetkaan autolla, vaan päätitte tulla jalan?"  Vastaus tuli heti: "Ei, ei kun olemme tässä autolla ja tuossa nuotiolla pari naista katselee meitä vähän oudon oloisesti!"
Eihän siinä auttanut kuin ihmetellä: "Miten olette Lojukosken nuotiopaikalle päässeet autolla?" Karttaa ei ollut juuri silloin käsillä ja sanoin: "Tulkaa mahdollisimman pian samaa tietä takaisin ja Kivisilmäntietä pitkin kansallispuistoon ja mökille."

Kulkijan unohtama muki Olhavan laavulla kertoi olennaisen.

Odottelimme ja odottelimme. Ei kuulu isäntiä mökille. Kävelin pienen matkan päähän tiehaaraan varmistamaan, että eivät enää aja tullessaan harhaan. Odottelin ja odottelin. Vihdoin soitin, sillä kellon viisarit kävivät jo yhdeksää.

"Olemme nyt täällä Kivisilmäntiellä, mutta joku on laittanut tullessa ohittamamme puomin kiinni. Tässä taulussa on kyllä joku Vekaranjärven varuskunnan "komendantin" puhelinnumero, joten soitamme hänelle ja palaamme pian asiaan." Nyt alkoi se vatsalihasten treenaus, sillä naurusta ei tahtonut tulla loppua.

Vihdoin tuli soitto ja sotilaspoliisina itsekin varusmiesakanaan toiminut isäntämme kertoi kiitelleensä Vekarajärven paikalle saapuneita ystävällisiä soitilaspoliiseja puomin avaamisesta. Puhelimeen vastatessaan Vekarajärven varuskunnan henkilö oli kysellyt: "Miten te oikein olette sinne suljetulle alueelle joutuneet?" Tähän ystäväni oli lakonisesti vastannut: "Sitä tässä kyllä vähän itsekin ihmetellään".

Samalla heille selvisi, että heidän pitääkin tulla kansallispuiston alueelle ja mökille Saarijärven sisääntulopaikalta. Nythän he olivat siis Tervajärven sisääntulopaikan lähellä. Muutaman peninkulman kierros vielä yleisiä teitä ja pimeän jo laskeuduttua oli aika saapua mökille kellon viisareiden osoittaessa reilusti yli kymmentä.
Tuumin itsekseni, että tässä ajassa olisi normaalisti kuka tahansa saapunut mökille miltä tahansa sisääntulopaikalta vaikka kontaten. 😋

Omalta osaltani puiston esittely jäi muutaman rinkulan piirtämiseen Repoveden alueen kartalle, sillä keskustelua ei tästä seikkailusta saanut irrotettua. Kotona Mäntyharjussa olin vähän yli puolenyön. Mökillä yöpyjillä varmaan nauru jatkui vielä paljon yli senkin.

Kaakkurit eivät olleet tietävinään tällaisesta.

Opetuksena tästä tietysti voisi olla, että urbanisoitunut kansa tarvinnee selkeämpiä viitoituksia varsinkin metsäisillä ja puuston valtaamilla alueilla. Lisäksi erilaisten puomien avoinna ja suljettuna oloon pitäisi ehkä niiden haltijoiden osalta kiinnittää entistä enemmän huomiota. ✋

Kaikki kuitenkin meni hyvin ja huumori oli tallella kyseisen auton kolmen henkilön porukalla. Kuulemma eivät olleet ehkä ikinä nauraneet niin paljoa kuin tällä matkalla. On sanottu, että nauru pidentää ikää. Näin ollen kaikki on parhain päin!
Mikäli itse sattuisin olemaan jotain sukua tälle "suunnistusekspertille", niin en myönnä sen kuitenkaan periytyneen minulle! 😜

Retkeily ja vaeltaminen on muuten hyväksi ihmisen terveydelle. Tässäkin tapauksessa asia on just' niin!